Tasa-arvovaltuutettu

Apulaisoikeuskansleri kirjoitti syksyn Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla ihmisoikeuksista raikkaasti. Lyhyesti tiivistäen hän kiinnitti huomiota siihen, etteivät ihmisoikeudet ole kaupan. Eduskunnalla on käsiteltävänään valtioneuvoston ihmisoikeuspoliittinen selonteko, jossa valtioneuvosto linjaa ihmisoikeuspolitiikkaansa ja ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa kuin myös Suomen suhteissa ulkovaltoihin. Keskeisiä ihmisoikeuspolitiikan aiheita ovat naisten ja lasten ihmisoikeuksien turvaaminen, vammaisten ja sukupuoli- sekä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien parantaminen sekä alkuperäiskansojen oikeuksien puolustaminen.

Tausta-aineistona eduskuntakäsittelyssä on Ihmisoikeusliiton keväällä valmistelema raportti Syrjintä Suomessa. Tässä raportissa on mukana myös sukupuoleen perustuva syrjintä. Ihmisoikeuskeskustelussa ei voi sivuuttaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioita, joissa Suomi on saanut moitteita liian pitkistä oikeusprosesseista. Myös muiden ihmisoikeusvalvontaelinten huomiot on syytä palauttaa mieleen. Naisiin kohdistuvan väkivallan osalta puuttuvat tehokkaat palvelujärjestelmät. Vuosikymmeniin ei ole edetty naisten ja miesten välisten palkkaerojen poistamisessa.

Tasa-arvoselontekoa valmistellaan hallituksessa ja selontekoa varten on tekeillä tutkijoiden raportteja eri elämänalueilta. Jo ennen selontekoa hallitus antaa eduskunnalla selvityksen tasa-arvolain vuoden 2005 uudistuksen toteutumisesta. Tässä yhteydessä arvioidaan muun muassa tasa-arvosuunnittelua ja palkkakartoitusta.

Työelämän muutokset ovat olleet rajuja. Tilastokeskuksen työolotutkimuksia on tehty 30 vuotta. Tähän ajanjaksoon mahtuu pitkään jatkuneen kasvun kausia, mutta myös taantuman ja laman aikoja. Työmarkkinajärjestöjen rooli yhteiskunnassa on vahvistunut ja työntekijöiden järjestäytymisaste pysynyt korkeana. Erityisesti naiset luottavat järjestäytymisen voimaan, mikä herättää kummastusta ottaen huomioon sitkeästi säilyvät palkkaerot.

Segregaatio on meillä kuten muissakin Pohjoismaissa voimakasta. Naiset ja miehet työskentelevät usein aloilla ja ammateissa, joissa on samaa sukupuolta olevien henkilöiden enemmistö. Kahtiajakoa ovat purkaneet lähinnä naiset hakeutumalla epätyypillisille aloille. Miehillä muutosvalmiutta ei juurikaan ole ollut.

Kolmikantayhteistyö on vahvistunut erityisesti työelämän lainsäädännön valmistelussa. Myös tasa-arvolakia valmisteltaessa ovat työmarkkinaosapuolet olleet aktiivisesti mukana. Tämä näkyy myös lain sisällössä. Jos osapuolet eivät ole saavuttaneet yksimielisyyttä jostain asiasta, ei asiaa ole viety lainsäädännössä eteenpäin vastoin osapuolten näkemystä. Seurauksena on ollut tasa-arvon näkökulmasta puolitiehen jääneitä säännöksiä tai jopa kummallisuuksia.

Esimerkiksi palkkakartoitussäännöksestä puuttuvat keinot palkkatietojen saamiseksi kartoitusta varten. Toinen kummallisuus on palkkatietojen antaminen palkkasyrjintää epäilevälle: tieto pitää hankkia tasa-arvovaltuutetun välityksellä. Parhaillaan työskentelevässä yhdenvertaisuuslakia valmistelemassa toimikunnassa sama tilanne on tullut esille. Ihmisoikeusnäkökulma ja työelämän edunvalvontatyö ovat kaukana toisistaan ja niiden yhteensovittaminen tuntuu olevan erityisen vaikeaa.

Kolmikantavalmistelu ei rajoitu pelkästään työelämäkysymyksiin, vaan osapuolet ovat valmistelussa yleensä mukana hankkeen koko laajuudessa. Tämä asettaa osapuolet todellisen haasteen eteen. Jos valmistelussa on tavoitteena ihmisoikeuksien toteuttaminen ja turvaaminen, edunvalvontaorganisaatioiden näkökulma ei voi olla hallitseva.

Naisten ja miesten välisistä palkkaeroista puhuttaessa on usein esitetty kysymys, eikö tämä ole ihmisoikeusvelvoite, johon hallituksen tulisi sitoutua tiiviisti. Ihmisoikeussopimuksissa velvoitetaan maksamaan samasta tai samanarvoisesta työstä samaa palkkaa. Onko mahdollista kahlita markkinavoimia lainsäädännöllä tiukemmin, jotta perusteettomista palkkaeroista päästäisiin? Itse olen pohtinut, pitäisikö yksityisyyden suojaa vähentää palkkatietojen osalta. Antaisiko palkkatietojen julkisuus meille paremmat eväät arvottaa erilaisia työtehtäviä. ja keskustella palkkaeroista?

Tasa-arvopolitiikan yhtenä kärkihankkeena on ollut Vanhasen ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa samapalkkaohjelma ja siihen sisältyvä kirjaus palkkaerojen kaventamisesta vuoteen 2015 viidellä prosentilla. Pelkään pahoin, että tavoite karkaa käsistä.

Samalla haaste on julkisen sektorin palkkojen entistä suurempi jälkeenjääneisyys verrattuna yksityisen sektorin palkkoihin. Julkishallinnon tuottavuustavoitteet ja palkanmaksukyky jättävät tällä sektorilla työskentelevät vielä odottamaan oikeudenmukaista palkkaa. Hyvin koulutettujen naisten tyytymättömyys syvenee. Miten tämä tyytymättömyys kanavoituu yhteiskunnassa, jää nähtäväksi.